Talvisota oli Suomen pelastus, mutta hinta oli korkea, sanotaan usein. Aikalaisille rauhanehdot olivat suorastaan hirvittävät, ja kun Molotov sopimusta selostaessaan väitti, että ne loivat hyvän perustan tuleville hyville naapurisuhteille, tämä oli suomalaisten korvissa vain karkeata pilkantekoa. Mutta Neuvostoliiton kannalta oli luultavasti mahdotonta tyytyä vähempään.

Molotov perusteli vaatimusten suuruutta sillä, että paljon verta oli vuodatettu "ilman Neuvostoliiton syytä". Tämä oli toki sinänsä karkeaa valhetta. Suomalaiset tiesivät mainiosti, kuka oli hyökkääjä. Eipä suotta laulussa laulettu: "njet Molotov, njet Molotov, valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov!" Mutta Molotov puhui totta siinä, että kaikki oli aivan ilmeisesti käynyt toisin kuin neuvostojohto oli suunnitellut ja niinpä rauhastakin tuli toisenlainen kuin oli suunniteltu. Neuvostohistorioitsijat - joita on jokunen myös vielä nykyään Venäjällä - ovat usein korostaneet sitä, että talvisota olisi voitu välttää. Joidenkin uutterien stalinistien mielestä se oli siis "tarpeeton sota". Molotov ja Stalin olivat samaa mieltä, eivätkä he ilmeisestikään odottaneet sotaa, varmasti eivät ainakaan sitä massiivista sotaa, joka poisti elävien kirjoista puolitoistaasataa tuhatta puna-armeijalaista kaiken muun aiheuttamansa tuhon ohella. Luvut ovat vertailukelpoisia toisen maailmansodan suurimpien taistelujen rinnalla.

Asialla oli seurauksensa. Tällaista suoneniskua ei totalitaarisinkaan hallitus voinut painaa villaisella. Neuvostokansalle oli annettava edes jonkinlainen hyvitys ja se oli Pietari Suuren raja. Venäjän arkistoista nyt paljastuneet mielipidetarkkailuraportit osoittavat, että saavutusten ja uhrausten epäsuhta herätti silti kansan tyrmistystä. Mutta Kreml suostui tähän rauhaan, varmasti katkerin mielin.

Suomessa on spekuloitu sillä, miksi Suomi suostui rauhaan eikä valinnut liittoutuneiden apujoukkojen kutsumista. Tällöin on jäänyt varjoon se täysin ratkaiseva kysymys, miksi Stalin suostui rauhaan. Hänelle rauha oli todella korkean kynnyksen takana. Puna-armeija olisi varmasti voittanut sodan parissa viikossa, ja neuvostojohto oli panostanut talvisotaan niin paljon arvovaltaansa, että koko sen uskottavuus oli vaakalaudalla, mikäli koko tarina Suomen vallankumouksesta ja avunannosta Kuusisen hallitukselle jouduttaisiinkin perumaan. Mutta niin vain tehtiin.

Kun me luemme Talvisodan historiaa, me yleensä lähdemme ikään kuin itsestäänselvyytenä siitä, että Suomi menetti siinä Karjalan, mutta säilytti itsenäisyytensä, maksaen siitä korkean hinnan. Oletuksena yleensä on, että Neuvostoliitto halusi liittää itseensä koko Suomen, mutta sitkeän vastarinnan ansiosta se sai vain osan.

Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. On varmaa, että Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa hallintaansa Suomenlahden suun ja sen tehdäkseen se ei kaihtanut sotilaallisiakaan toimia. Oliko se päättänyt myös liittää Suomen itseensä, on toinen kysymys, jonka vastus on aivan hämärän peitossa. Baltian maita ei aluksi liitetty Neuvostoliittoon, ne "liittyivät" siihen vasta myöhemmässä vaiheessa eikä ole varmaa, oliko asiasta päätetty jo Molotovin-Ribbentropin sopimuksen aikoihin vai tehtiinkö päätös vasta myöhemmin. Joka tapauksessa, kun Suomi ei suostunut antamaan tukikohtia, ainakaan lyhyen painostuksen jälkeen, päätettiin asia ratkaista aseellisesti, mutta se oli aikomus ratkaista aivan erityisellä tavalla.

Kun Suomelta Molotovin ja Kuusisen hallitusten välisellä sopimuksella otettiin etelässä Koivistolle saakka ulottuva alue Karjalan kannaksen eteläosasta sekä Hanko vuokralle hyvästä maksusta, sille annettiin tätä vastaan Itä-Karjalasta kerrassaan ruhtinaallinen korvaus. Kyseessä ei enää ollut se kaksinkertainen korvaus Repolan ja Porajärven alueelta, jota vielä neuvotteluissa oli tarjottu. Nyt julistettiin, että Suomeen oli liitetty Itä-Karjalan karjalaisvoittoiset alueet, jotka verisukulaisuuden perusteella kuuluivat Suomen yhteyteen. Näin toteutettiin näiden kahden sukulaiskansan, suomalaisten ja karjalaisten oikeutettu vuosisatainen toive. Tämän toiveen täyttämistä ei siis ainoastaan julistettu oikeutetuksi - mikä muuten unohdettiin jatkosodan aikana - vaan se myös toteutettiin valtiosopimuksella, joka piti mahdollisimman pian ratifioida Helsingissä. Kyseessä oli siis Suur-Suomen luominen. Ja tämä oli nimenomaan itsenäinen ja riippumaton valtio. Näitä Suur-Suomen karttoja levitettiin miljoonapainoksina, sekä lehtien sivuilla että muutenkin. Alleviivaan vielä sitä, ettei kyseessä ollut lupaus tai propaganda, vaan Neuvostoliiton puolelta pätevä ja sitova valtiollinen toimi.

Lahjoitus oli aikakirjoissa ennenkuulumaton, kuten myös Neuvostoliitto korosti. Mikään kapitalistinen valtio ei sellaista olisi tehnyt ja siksi juuri olikin absurdia väittää, että Neuvostoliitto muka kävi sotaa Suomea vastaan, se todisteli. Tämän logiikan mukaan Suomen kansa väistämättä riemuitsi naapurin suuresta lahjoituksesta ja vain kannatusta vailla olevat vararikkoiset valkobandiitit ammuskelivat puna-armeijaa.

Mutta psykologisella tasolla Suuri Lahjoitus oli epäuskottava, ellei oletettu suurta vastinetta. Se oli parhaita argumentteja sen puolesta, että oli taisteltava. Suomessa oli jo opittu olemaan uskomatta mitään, mitä rajan takaa huudeltiin. Niinpä sitten taisteltiin, vastoin kaikkea realismia ja järkeä. Ihmeen kautta puna-armeija saatiin pysäytettyä ja Kuusinen pidettyä loitolla.

Mutta taistelemalla Suomi menetti sekä Karjalan että sen Itä-Karjalan alueen, jonka se olisi ilman taistelua saanut. Mutta siinä Suur-Suomessa ei joka miehellä olisi ollut oikeutta "suorana seistä tai kaatua". Siellä olisi ammuttu niskaan.

Timo Vihavainen