Suomalaisille Venäjä on aina ollut Suuri itäinen naapuri. Venäjä ei ole ollut meille ainoastaan yksi naapureiden joukosta, se on kautta vuosisatojen ollut ainakin potentiaalisesti myös kohtalonkysymys sanan varsinaisessa merkityksessä. Rajan takana on häämöttänyt valtavan naapurin ja sen "kansainmeren" muodostama uhka. Venäjän kannalta katsoen naapuruussuhteen mittakaava on tietenkin ollut aivan toinen. Suomi ei ole koskaan ollut suuren luokan poliittinen, taloudellinen tai kulttuurinen vaikuttaja.

Venäjän vallanpitäjien näkökulma on ollut globaalinen jo kauan ennen kuin tämä sana tuli maailmanpolitiikassa muodikkaaksi, ja siinä pelissä Suomi on suuri vain alueellisesti. Suomen merkitys ja kiinnostavuus on myös tavallisten venäläisten kannalta ollut vain paikallinen. Venäläisissä kartoissa Suomi ei sijoitu Venäjän rinnalle sen länsipuolelle, vaan pyrkii kääntymään sen pohjoispuolelle, kun Venäjän maantieteellisen keskuksen kohdalta nähtynä leveysmeridiaanit kaartuvat symmetrisesti ylös kartan molemmilla laidoilla.

Kartan asetelmassa voi nähdä syvempääkin symboliikkaa: suomalaiset ja venäläiset kohtaavat samalla tasolla vasta sitten kun kartasta otetaan sellainen pala, jossa molemmin puolin rajaa kuvataan suunnilleen yhtä suuret osat molemmista maista. Tällaiseksi Suomen tasalle asettuvaksi naapuriksi muodostuu Luoteis-Venäjä, eli Murmanskin alueen, Karjalan, Pietarin ja Inkerin käsittävä alue, jolla asuu venäläisiä vain pari kertaa enemmän kuin Suomessa suomalaisia. Tällä alueella suomalaiset on aina tunnettu melko hyvin. He ovat aina kuuluneet pääkaupunki Pietarin omaan väkeen ja vakituisiin vieraisiin, vaikka eivät siellä aina olisikaan osallistuneet paikalliseen keskusteluun.

Venäläisille Suomi on todellakin ollut monikasvoinen. Romanttiset kirjailijat löysivät sieltä etsimänsä, samoin liberaalit uudistajat. Toisaalta myös venäläiset nationalistit osasivat sijoittaa naapurin omaan lokeroonsa, ja sotien aikana Suomi ei suinkaan ollut vain vastaanottavana osapuolena, vaan esiintyi myös hyökkääjänä ja miehittäjänä. Propaganda loi aikoinaan ajan tarpeiden mukaista kuvaa suomalaisesta "lahtarista" ja "sakaalista", mutta kun Suomesta tuli "rauhanomaisen rinnakkaiselon" esimerkki, seurasi ennennäkemättömän ystäväkuvan rakentamisen aika, niin kapitalistisesta maasta kuin olikin kysymys.

Tämä Kekkosen kauden virallinen ystävyys, jolle meillä nykyään usein naureskellaan, vahvisti sitä vanhaa myönteistä suomalaiskuvaa, joka Venäjän sivistyneistön piirissä on jo parisataa vuotta ollut vallitsevana. Kun Suomi-brändistä nykyään huolehditaan, ei kannata unohtaa sitä valtavaa goodwill-varantoa, joka meillä yhä on itäisessä naapurissamme. Jos se tuhlataan, on uuden luominen kiven takana.

Nykyään tuntuu valitettavasti siltä, että molemmin puolin rajaa on yhä enemmän ihmisiä, jotka työskentelevät uutterasti todistaakseen naapurille, että myönteinen Suomi-kuva on väärä. On ilmestynyt varsin pöyristyttäviä Suomen historiaan liittyviä opuksia, jotka keskittyvät kuvaamaan suomalaisten muka silmitöntä ryssävihaa ja heidän muka suorittamiaan hirvittäviä julmuuksia sotien aikana. Kummallista kyllä, tätä materiaalia on aktiivisesti julkaistu ja levitetty jopa omien kansalaistemme toimesta. Nettipalstojen keskusteluista päätellen nuoret venäläiset sekä meillä että naapurissa saattavat olla hyvinkin vastaanottavaisia tällaiselle informaatiolle. Perustietojen puuttuessa he eivät osaa suhteuttaa historian asioita toisiinsa. Tässä kampanjassa ovat osaltaan konnan roolissa niin sanotut Karjalan palauttajat, jotka valitettavasti ovat myös antaneet epäluuloihin aihettakin kirjoituksillaan, jotka usein osoittavat sekä vihamielisyyttä, syvää arvostelukyvyttömyyttä että piittaamattomuutta seurauksista.

Niin tai näin, meidän kannattaa muistaa, että meillä on venäläisten keskuudessa yleensä ollut hyvä maine ja että he oikeasti pitävät meistä. Mikäli tämä yhä vieläkin idyllinen tilanne lähiaikoina muuttuu, se tuskin koituu kummankaan osapuolen reaaliseksi hyödyksi.

Timo Vihavainen