Kumppanuus on ollut EU:n avaintermi, kun se on houkutellut Venäjää yhteistyöhön. Georgian konflikti on osoittanut, miten Venäjä suhtautuu molempien osapuolten voittoa korostaviin kompromisseihin. Kremlille ensisijaista on edistää Venäjän valtapyrkimyksiä. Energiajätillä on varaa kovan linjan politiikkaan.

Maan johdolla on myös kansan tuki. Lännessä keskustellaan siitä, kuka on "syyllinen" Venäjän ja Georgian sotaan ja kumpi aloitti kriisin. Venäjällä tilanne on kristallinkirkas. Väestö hyväksyy maan johdon toimet eikä näe niissä mitään moitittavaa. Georgia, länsi ja varsinkin Yhdysvallat ovat yksin syypäitä kaikkeen.

Arvostetun mielipidemittauslaitoksen johtaja Lev Gudkov on Nezavisimaja -lehden haastattelussa todennut, etteivät venäläiset edes halua tietää, mitä lännessä Venäjän toimista ajatellaan.

Henkisesti asetelma muistuttaa neuvostoajan ilmapiiriä. Silloinkin maa oli "vihollisten" ympäröimä. Venäjän eliitille kaunaisuuden suuntaaminen länteen sopii hyvin. Eriarvoisuus on niin suurta, että johdon haasteena on varmistaa, ettei kukaan katso ympärilleen. Jos katsoisi, voisi herätä kysymys siitä, kuka kantaa vastuun, kun öljyrahassa kylpevässä maassa keskieläke jää edelleen noin 150 euroon kuukaudessa.

Oikeastaan Venäjällä on onnistuttu vierittämään vastuu lännelle myös eriarvoisuuden syntymisestä. Maan luonnonvarojen ja kansallisomaisuuden päätyminen yksityistämisen myötä muutamien harvojen superrikkaiden käsiin koetaan sekin lännen viaksi. Länsi tuki yksityistämistä ja piti presidentti Boris Jeltsinin aikaa demokraattisena. Venäläisten näkökulmasta 1990-luvun politiikka on vääryyksien jatkumoa. Nyt maan johto hyödyntää patoutunutta katkeruutta.

Samaa tahtia kotona kasvavan länsivihan kanssa yksityistämisestä eniten hyötynyt eliitti hamuaa yhä uusia kiinteistöjä lännen parhailta paikoilta. Viimeksi on tosin kiistetty, ettei Moskovan pormestarin puoliso Jelena Baturina ole ostanut Lontoon toiseksi suurinta kartanoa 63 miljoonalla eurolla. Suurin on Buckinghamin palatsi, jossa sattuu asumaan kuningatar Elisabeth.

Aivan samoin on kiistetty, että maailman suurimpiin kuuluvalla kaivosyhtiöllä Norilsk Nikelillä tilin tehnyt Mihail Prohorov olisi hankkinut Nizzan vierestä lähes 500 miljoonalla eurolla Belgian kuningas Leopold II:n rakennuttamat palatsit. Mutta kenelläpä muulla kuin Venäjän raharikkailla on varaa moisiin hankintoihin?

Kun Venäjän eliitti osoittaa vaurautensa läntisellä luksustavaralla ja varmistaa tulevaisuutensa pankkitileillä lännessä, ei voida puhua uudesta kylmästä sodasta. Se vaatisi aatteellisia eroja. Venäjän eliitin aate on raha. Sama aate lennättää myös lännessä.

Venäjällä rahan tuoman vallan halutaan kuitenkin näkyvän muutenkin kuin luksusvilloina Rivieralla ja kaupunkiasuntoina Lontoossa. Omat yksityislentokoneet ja tarkasti vartioidut palatsit Moskovan ja Pietarin liepeillä eivät liioin riitä.

"Me myymme vain ystäville." Näin on lainattu Suomen lehdissä Venäjän duuman kansanedustajien käsityksiä kauppapolitiikasta. Näkemys tiivistää kovan linjan energiajätin kauppatapaa. Se on uudessa muodossa vanhaa tuttua etupiiripolitiikkaa. Siinä maailma pilkotaan. Maat jaetaan ystäviin ja vihollisiin. Joko ollaan meidän puolellamme tai meitä vastaan kuten neuvostoaikana.

Venäjä on palannut etupiireihin. Etupiiriajattelu on Kremlin uusi, vanha aate, joka nojaa nyt energiaresursseihin. Kun Venäjä on putkivaltio, paras keino torjua etupiirit on rakentaa Venäjän ohittavat energiaverkot. Kun ja jos Georgian kautta Eurooppaan Kaspianmeren kaasua tuova Nabucco on valmis, Moskovan käyttämä valttikortti muuttuu mustaksipekaksi.

Venäjän mediassa monenkirjavat asiantuntijat levittävät viestiä, miten suurvalloilla on aina omat erioikeutensa. Mutta pitääkö pienten maiden jälleen hyväksyä Euroopan etupiirit? Parempi olisi, jos suurvallat ottaisivat mallia pienistä maista, joissa mahtavuuden osoittamiseen riittää se, että keskitason eläkettä saava kansalainen voi tuntea toimeentulonsa turvatuksi.

Anne Kuorsalo